Ennen kuin mennään asioiden edelle palataan eiliseen. Lähdettyämme Muroleen kanavasta alkoi kunnon vesisade.

”Sitä jos eläis 60-vuotiaaksi niin olisi vielä 30 vuotta runokiertueita edessä”, Laurikainen sanoo.

”Melko vapauttava ajatus.”

Istun sisällä kajuutassa ja kelailen että todennäköisesti veneen varustelutasossa ei olisi seuraavassa kolmessakymmenessä vuodessakaan tapahtunut kehitystä. Katto vuotaa edelleen aina kun sataa, kuten se vuosi jo yli viisi vuotta sitten, kun olin ensimmäisiä kertoja mukana Samulin kanssa vesillä. Mitään lämmitintä veneessä ei ole, sen enempää kuin kompassia, valoja, sähköä, vessaa jne. Kattiloita ja astioitakin on vuosi vuodelta vähemmän.

Mutta vaikka sade ei ihan täysin korvaakaan peseytymismahdollisuuksien puutumista, niin onhan se vaihtelua.

Tulemme sähkölinjan alle.

”Annahan Juha kiikarit sieltä kajuutasta, pitää vähän kattoo mitä tossa kyltissä lukee. Olikohan tää sittenkään oikee reitti. Hei, Samuli, siihen mastoon ei välttämättä kannata nyt nojata, sieltä kun tulee 12 000 volttia alas niin…”

Päivästä tulee pitkä ja etenkin tällaisella riisutulla kalustolla ja pienellä miehistöllä lepohetkiä ei juuri tule. Pelkkä paikasta toiseen purjehtiminen vie aikaa.

”Tänään on ollut monipuolinen päivä”, Laurikainen sanoo illan tullen.

”Monenlaista keliä on ollut”, minä sanon.

”Lähinnä tarkotin että kahenlaista olutta on juotu.”

”Mistä nuo pursiseurat oikein saa rahansa?” Männistö ihmettelee.

”Jäseniltä”, Laurikainen kertoo.

”Mistä jäsenet?” minä kysyn.

”Kai ne käy töissä, veikkaisin,” Laurikainen sanoo.

”Kaikenlaista,” minä sanon.

”Ihan näin myöhäiseksi ei tartteis kyllä lähtemistä jättää. Päivät ei oo enää yhtä pitkiä kuin kesällä. Alkaa aurinko jo laskea.” Laurikainen sanoo.

”Se vaan näyttää siltä.”

Pimeässä purjehtimisessa on varmasti etunsa (ihan äkkiseltään niitä ei vain näe), ja varsinkin pyrittäessä riskien maksimointiin se ei voi olla huono ratkaisu.

– Juha

Ruovesi

Mainokset